Olen aikamoinen stressaaja. Myönnän stressaavani välillä täysin turhiakin asioita ja asioita, joille en voi mitään. Otan helposti kantaakseni myös muitten huolia ja murheita ja lupaan ottaa hoitaakseni pikkujuttuja, kunnes kalenterini on ihan piukassa. Oikein stressaavalle kaudelle laitan yleensä jonkun kiintopisteen, johon asti täytyy jaksaa. Nyt tuo piste on ensiviikon keskiviikko. Siihen asti jaksaa, jaksaa...
Tämä syksy on ollut töiden puolesta varsin kuluttava ja se on näkynyt täällä blogissakin valitettavana hiljaisuutena. Tiimimme väki väheni loppukesällä ja töitä on jaettu uudelleen. Olemme työparini kanssa joutuneet tekemään paljon aiemmin tekemättä jäänyttä työtä, selvittelemään asioita ja lisäksi todistelemaan, että homma on meillä hanskassa. Viime perjantaina oli yksi hyvin tärkeä etappi, jonka saimme kiitettävin arvosanoin maaliin. Se helpotti henkistä taakkaa, mutta vielä on yksi projekti kesken, jonka haluan suorittaa kiitettäväksi. Ei ne työt keskiviikkoon tietenkään lopu, mutta tuo on itselleni tärkeä projekti. Sen jälkeen aion/lupaan ottaa rennommin.
Yksi syksyn isoimmista opeista onkin ollut keskeneräisyyteen tottuminen. Sen hyväksyminen, että välillä on mentävä sieltä mistä aita on matalin. Sen, että välillä käsistä pitää päästää jotain muuta kuin priimaa, jos yleensä haluaa asioiden etenevän. Oman toiminnan johtamisen opiskelemista. Asioiden tärkeysjärjestykseen asettamista.
Onneksi tasapainoa löytyy. Viime viikonloppuna upeissa keleissä tehtiin poikien kanssa retki läheisille lintutorneille. Kiikaroitiin lintuja ja ihasteltiin syksyn värejä. Aika upea syksy kaikesta hektisyydestä huolimatta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos viestistäsi!